Etnografinen fiktio: Ei näin voi kirjoittaa historiaa! Vai voiko?

Esitellessäni ensimmäisen kerran kulttuurihistorian tutkijoille ideaani siitä, että voisin käyttää etnografista fiktiota väitöskirjassani luulin olevani alallani ensimmäinen menetelmää käyttävä. Sain kuitenkin kuulla, että kulttuurihistorioitsijat olivat aikaansa edellä 1990-luvulla: he olivat testanneet jo silloin kirjassaan Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari - Lukuja suomalaisten historiaan (1996) fiktiivisten kertojien käyttöä historian henkilöistä kertomiseen. Tiedosta innostuneena kaivoin kirjan ja sen arvosteluita esille. Kirjan ympäriltä paljastui keskustelu, jota edelleen käydään tieteessä kaunokirjallisten menetelmien käytön ympärillä. 

 

Mitä on etnofiktio?

Etnografinen fiktio, lyhyesti etnofiktio, on menetelmä, jossa tutkija luo tutkimusmateriaalista lyhyitä esimerkkitarinoita. Menetelmässä tarinoita voidaan kertoa niin ensimmäisessä kuin kolmannessa persoonassa. Ne voivat myös rakentua lukuisista eri kertomuksista. Joskus etnofiktiolla on kirjoitettu myös tarinoita, joissa tutkijan oma ääni on läsnä havaintomaisesti, ja luovimmat ovat kokeilleet myös kappaleiden sanojen sekoittelua tutkimusaineistosta tehtyyn kertomukseen (Ks. Igridsdotter & Kallenberg 2017).

Menetelmä on enemmän tuttu nimensä mukaisesti etnologian kentällä, kuin esimerkiksi historiantutkimuksen menetelmänä. Sitä on käytetty kansainvälisesti ja meillä Suomessa tutkimuksissa, joissa tutkitaan marginalisoituja tai stigmatisoituja ryhmiä. Menetelmä soveltuu myös tutkimuksiin, joiden tutkimusaineistoista voisi olla "hankalaa" kirjoittaa "perinteisiksi" koetuin menetelmin. Viime aikoina menetelmää etnologiassa on käyttänyt esimerkiksi Johanna Pohtinen (2023), joka tutki väitöskirjassaan suomalaista kinky-yhteisöä. Ulkomailla fiktioon on myös turvautunut esimerkiksi Gray Ross (2004), joka tarkasteli tutkimuksessaan eturauhassyöpään sairastuneiden henkilöiden kokemuksia. 

 

Miten sitä tehdään? 

Käytännössä menetelmä voi tarkoittaa sitä, että etnofiktiota käyttävä tutkija lukee aineistonaan olevaa materiaalia, poimii sieltä samankaltaisuuksia ja luo poiminnoista tarinan esittämään näitä havaintoja. Materiaaleina voisivat vaikka olla (tässä kuvitteellisten) "Kainon" "Lailan" ja "Kaijan" kertomukset muunsukupuolisuudesta samalta ajanjaksolta. Lukiessaan tarinoita tutkija huomaa, että kaikki käyttävät sanaa "androgyyni" kuvaamaan omaa kokemustaan. "Kaino" kertoo, että muunsukupuolisena eläminen on vaikeaa. "Laila" toteaa, että hän haluaisi Suomeen kolmannen sukupuolimerkinnän. "Kaija" kertoo tarinassaan puolestaan kokevansa syrjintää. Näistä tutkija voisi kirjoittaa vaikka seuraavanlaisen tarinan: 

Vieno kertoo omasta sukupuolestaan mediassa. Hän käyttää ilmaisuja muunsukupuolinen ja androgyyni kuvaamaan itseään ja omaa sukupuoltaan. Vienon elämä on toisinaan hankalaa, ja hän kertoo kokevansa arjessa syrjintää. Vienon mielestä Suomeen tarvittaisiin kolmas sukupuolimerkintä.

Tässä kuvitteellinen "Vieno" toimii siis kolmen eri henkilön äänenä. Samalla tarinoiden yhdistäminen voi turvata kertojien henkilöllisyyttä, jos sellaiselle on tutkimuksessa tarvetta. Tutkija viitoittaa kuitenkin Vienon kertomuksen siinä käytettyihin materiaaleihin, jotta aineiston tarkistettavuus sekä läpinäkyvyys säilyy. 

Tarinat ovat siis tosia ja todelliset kertojat eivät siten kokonaan katoa tarinan taakse, vaikka kertojana toimiikin fiktiivinen "Vieno". Tarinan lisäksi tutkija voisi käyttää tutkimuksessaan myös lainauksia lehtiaineistosta näyttääkseen lukijalle, miten asioista "oikeasti" aikanaan puhuttiin. 

 

"Kovaa ja perinteistä historiaa" kaunokirjallisin menetelmin

Palataan hetkeksi takaisin kirjoitukseni alussa mainitsemaani Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari -teokseen ja sen arvioihin. Netin syövereitä kaivelemalla löysin sekä Anu Lahtisen (Agricola) ja Heikki Mikkelin (Historiallinen Aikakauskirja) kirjoitukset kirjasta. Molemmat kirjoitukset suhtautuvat teokseen ja sen menetelmään joko neutraalisti tai positiivisesti, ja esimerkiksi Lahtinen on kirjoittanut tekstissään, että on hyvä, että "[historioitsijat] ovat uskaltautuneet leikittelemään ”historiallisten tosiasioiden” ja ”kaunokirjallisen kerronnan” suhteilla."

Mikkelin teosta puolustavasta tekstistä voidaan aistia myös aikakauden mahdollisia soraääniä. Hän moittii historioitsijoita konservatiivisuudesta ja kirjoittaa, että "[kuulee korvissaan] jo kysymyksen, voidaanko mitenkään hyväksyä, että tiedemaailmassa tehdään jotain tämänkaltaista."

Keskustelu tuntuu nykypäivänä varsin tutulta. Vaikka olen saanut yleensä positiivista ja innostunutta palautetta, olen myös kohdannut kysymyksiä siitä, mitä fiktiivisyys tekee historialle tai siitä esitettäville aineistoille. Kadottaako fiktiivisyys "oikean" ihmisen, ja vääristääkö se "todellisia" tarinoita? Nämä kysymykset ovat myös sellaisia, jotka pyörivät jatkuvasti mielessäni luodessani lyhyitä esimerkkitarinoita osaksi väitöskirjaani.

Ajattelen, että historiantutkimus on aina tarinankerrontaa, olivat sen päähenkilöinä sitten oikeat, kuvitteelliset tai puolikuvitteelliset henkilöt. Kaunokirjallisia esittämistapoja on pitkään käytetty myös journalismissa, niin miksi se ei siis voisi sopia myös historiaan. Esittämistavasta huolimatta pääasia on, että aineistot ovat "tosia" ja niiden luotettavuus tutkimuksessa säilyy.

Etnografisella fiktiolla ja muilla kaunokirjallisilla menetelmillä on paikkansa sellaisissa tutkimuksissa, joihin "perinteiset" ja "kovat" tieteen tekemisen tavat taipuvat huonosti. Kaikkia tällainen kokeilu ei kuitenkaan miellytä, eikä sen tarvitsekaan. Mutta jos kukaan ei uskalla kokeilla tehdä toisin, ei voi tietää, mitä uutta tällaiset menetelmät voisivat tuoda myös historiantutkimuksen kentälle.

Lähteet:  

Aromaa, Vuokko (toim.): Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari. Otava, Helsinki 1996.

Gray, Ross: No Longer a Man: Using Ethnographic Fiction to Represent Life History Research. Auto/Biography 12(1), 2004: 44-61.

Ingridsdotter, Jenny & Silow Kallenberg, Kim: Ethnography and the Arts. Examining Social Complexities through Ethnographic Fiction. Etnofoor: Stories 30(1), 2017: 57–75.

Lahtinen, Anu: Lukuja suomalaisten historiaan. Agricola-verkko. https://agricolaverkko.fi/kirjaesittelyt/lukuja-suomalaisten-historiaan/. [haettu 7.11.2025]

Mikkeli, Heikki: Kulttuurin kurjuus vai valo yössä? Suuntaviivoja. Historiallinen Aikakauskirja No.2 1996, 97-98.

Pohtinen, Johanna: The Kink Community in Finland. Affect, Belonging, and Everyday Life. Etnologian väitöskirja, Turun yliopisto 2023.

Kuva: MIH83, Pixabay.